Diginatiiveja ja muita taruolentoja

Diginatiivit, nuo tarunhohtoiset työelämän mullistajat, joiden digitaidot ovat ylivertaiset edellä kulkeneisiin sukupolveen verrattuna. Diginatiivien marssi työelämään tulee povausten mukaan olemaan kuin murroksen blitzkrieg, jossa vallataan koko maailma ja mikään ei jää entiselleen.

Enää pitäisi oikeastaan tietää, mistä taidoista puhutaan, kun hehkutetaan diginatiivien uusia kykyjä. Erityisesti siinä mielessä, jos kyseisten taitojen tulisi olla työmarkkinoilla kilpailukykyisiä.

On talvi ja sopiva hetki jatkaa digitalisaation hypeilmiöiden tarkastelua. Polku alkoi syksyllä tekstillä Digitalisaatio, luddiitit ja maastapako, jossa pohdin, miksi niin moni tuntee tarvetta pyöritellä digitalisaation varsin helppoa määritelmää joka viikko uudestaan, samaan aikaan kun digialalla orastaa työvoimapula. Nyt eteenpäin, kohti diginatiiviutta tai turmiota!

Diginatiivi, menninkäinen, mitä näitä nyt on

Se mitä olen jutuista ymmärtänyt, diginatiivit ovat juuri kohtsillään työelämään siirtyvä sukupolvi, joka ei ole ikinä tuntenut elämää ilman internettiä. Koskaan eivät ole käpylehmää askarrelleet. Tämä diginatiivien sukupolvi kuulemma elää kiinni älypuhelimessa, osaa käyttää appseja intuitiivisesti, ja on kaikin puolin pähkinöinä digitaalisesta teknologiasta.

Mutta.. älypuhelimien ja appsien käyttöhän on helppoa. Todella, todella helppoa. Digitaalisia palveluita tehdessään firmat käyttävät merkittäviä panostuksia siihen, että helppokäyttöisyys todella on kohdallaan, koska vaikeus karsisi asiakaskunnasta osan pois, ja jäisi rahaa saamatta. Ajattele vaikka itseäsi, onko yksittäisen uuden appsin opetteluun käyttämäsi aika ollut yleensä päiviä vai pikemminkin minuutteja?

Kissan matolääkityksen antaminen, se on vaikeaa. WhatsApp ei ole.

Jos diginatiivien merkittävin osaaminen on valmiiksi helpoiksi ja nopeiksi suunniteltujen juttujen hanskaamista, miten sillä kilpaillaan jo työmarkkinoilla olevien sukupolvien kanssa? Tunnetko kenties duunikuvioissasi monia, jotka absoluuttisesti eivät osaa käyttää pikaviestimiä tai puhelinta?

Proffa Alf Rehn esitti taannoin väitteen, että työelämässä jo oleva sukupolvi ymmärtää digitaalisesta maailmasta selvästi enemmän kuin nykynuoret. Lueskelin väite mielessä huvikseni, mitä City-lehdessä oli tongittu tutkimuksesta, jossa oli yritetty määritellä diginatiivin sukupolven erityispiirteitä. Mm. seuraavanlaista, suluissa omat kommenttini:

  • “Nuorilla on hyvät digiosaamisen lähtökohdat.”
    (Kellä ei ole? Mitä on “lähtökohdat”? Ja “digiosaaminen”?)
  • “Lähes kaikki nuoret käyttävät mediaa ensisijaisesti digitaalisesti.”
    (Niin käyttää about kaikki muutkin. Digimainontaan panostuskin on jo isompaa kuin vanhoihin medioihin.)
  • “Nuoret suosivat medioita, joissa on paljon sisältöä.”
    (Vs. medioita, joissa on vähän sisältöä? Yllättävää, minä pidän yksisivuista sanomalehteä parhaana.)
  • “Digimedia vaikuttaa nuorten käyttäytymiseen.”
    (Toivottavasti tätä tutkimusta ei rahoitettu verorahoista.)
  • “Diginatiivi käyttää eri lähteitä riippuen tiedonhakutilanteesta.”
    (Itsehän kyselen pyykkikoneen käyttöohjeita Suosikki-lehden Bees & Honey -palstalla..) 
  • “Suorien urlien kirjoittamisen sijasta nuoret käyttävät hakukoneita sivustolle menemiseen.“
    (Nyt hei ihan oikeasti, jumalauta!)

Nämä diginatiiveista tehdyt kuvailut alkavat turhauttaa siinä vaiheessa, kun huomaa, että speksit istuvat melkein kehen tahansa. Tuon yllä lyhyesti viitatun tutkimuksen kriteereillä uusi sukupolvi ei erotu oikein mitenkään vanhemmista. Joskus 15 vuotta sitten nuo olisivat olleet valtaväestöstä erottavia tekijöitä, ei enää. Onko diginatiivi terminä tipahtanut kehityksen kelkasta?

Diginatiivi-hehkutus vaikuttaa vähintäänkin yltiöoptimistiselta. Jos odottaa teinin omaavan kilpailukykyisiä työelämän taitoja ihan vaan sen takia, että se on ladannut puhelimeensa Instagramin, on todennäköisesti tuomittu pettymään epärealististen odotustensa kanssa kuin syrjäseudun kylähullu, joka suunnittelee rikastuvansa löytämällä metsästä menninkäisen hautaaman kultapadan.

Opettajat ovat alkaneet pikkuhiljaa kyllästyä diginatiivijuttuihin. Samaan aikaan kun taivaanrannanmaalarit hehkuttavat diginatiivien tuomaa siunausta yrityksille, opettajat tuskailevat sen kanssa, etteivät oppilaat osaa käyttää Wordia. Tai sähköpostia. 

Ylex: Diginatiivit teinit eivät osaa käyttää sähköpostia

Joo, toki, kouluunhan mennään oppimaan, mutta jokin loogisesti vähän falskaa kuviossa, jossa varttuneet ja välillä vanhanaikaisiksi parjatut opettajat kädestä pitäen näyttävät hypetetyille hypersuper-diginatiiveille, miten tietokonetta käytetään.

Tubettajat, te pelastavat kerubit!

Haistan jo nenässäni, miten joku ajattelee nyt tubettajia. Pyh vanhanaikaiselle sähköpostille ja Wordille, sosiaalisessa mediassa ja sisällössä on voimaa! Tubettajat, siinäpä diginatiiveja! Kymmenien, jopa satojen tuhansien katsojaverkosto pelkällä omalla aitoudellaan!

Ehh, ei oikein. Vaikka sisällöntuotanto on arvokas taito, koko sukupolven kattava maaginen osaaminen ei toteudu tässäkään millään muotoa. Jokaista hyvää ja suosittua tubettajaa kohden on lukemattomia susipaskoja, joiden videoissa ei ole päätä eikä häntää, filkan päällä vilkkuu “Freeware Video Editor” -vesileimat, ja jämä-mikillä nauhoitettu ääni kuulostaa siltä kuin puhveli oksentaisi sinkkiämpäriin. Miksi näin, kun hyvät ja huonot tubettajat kuuluvat varmasti samaan diginatiivi-sukupolveen? 

Suosittujen tubettajien aitous on muutenkin jossain määrin petollinen ajatus. Videoiden tekemiseen menee aikaa, ja monia asioita jää näyttämättä. Katso joskus suositun tubettajan bloopers-video, jos epäilyttää. Paljon materiaalia jää leikkausprosessin myötä lattialle.

Tubetus-menestystäkään tuskin tekaistaan tyhjästä joku aamu heräämällä ja toteamalla “Hjaa, tänään olenkin sukupolveni mukaisesti taitava ja tunnettu sisällöntuottaja! Tervetuloa tupaan, sponsorisopimukset!” Tässä on malliksi erään Suomen suosituimman tube-kanavan ensimmäisen videon katsomiskertojen statsit.

Suositun tubettajan ekan videon katsomiskerrat

Video julkaistiin vuonna 2009, ja katsojia sille tuli noin eeip-juur-mittään. Sen jälkeen tubettaja jatkoi työtä tehden uusia videoita, kunnes 2011 kanava breakkasi tuoreen sisällön myötä, ja tämä vanha ensimmäinenkin video alkoi kerätä katsomiskertoja.

Niin, tubettaja jatkoi ekan videonsa jälkeen työtä. Sanan kaikissa merkityksissä. Sisältöä tuotettiin lisää ja siitä opeteltiin tekemään parempaa. Opeteltiin uusia taitoja, jotka oikeasti ovat työmarkkinoilla kovaa valuuttaa: Suosittu tubettaja on monessa mielessä sisällöntuotannon ja yhteisömanageroinnin ammattilainen. Mutta koko sukupolvi ei kyllä jumalauta tuohon kuvaukseen istu, ja on minusta jopa himpun verran loukkaavaa, että diginatiivipuheissa näiden tiettyjen nuorien itselleen jalostamiin taitoihin viitataan välillä jonakin sisäsyntyisenä sukupolven luontaisominaisuutena.

Taidot ovat sukupolvesta riippumatta taitoja: Ne pitää oppia. Oli kyseessä sitten videotuotanto, valokuvaus tai se opettajien manaama Wordin hierominen.

Luoja luo, kuluttaja kuluttaa

Here’s the thing: Kaikki osaavat kuluttaa digitaalista sisältöä, kaikki osaavat käyttää appseja. Nuoret osaavat nuo, niin osaavat vanhemmatkin. Nuo eivät kuitenkaan ole työmarkkinoilla kilpailukykyisiä taitoja oikein millään mittapuulla, koska nuo asiat ovat niin jumalattoman helppoja oppia. Digisisällön kuluttaminen ja appsien ropellus ovat käytännössä jo melkein universaaleja aktiviteetteja lapsesta pappaan. Touhun yleismaailmallisuus valkeni minulle viimeistään, kun faijani siirtyi pelaamaan pasianssia tabletilla.

Mutta kaikki eivät osaa tuottaa laadukasta sisältöä, eivätkä kaikki osaa luoda uusia appseja. Ja se tekee uuden luomisesta kilpailukykyisen taidon, olipa tekijä sitten 15- tai 40-vuotias. Jos pystyt kultivoimaan itsellesi kymmenien tuhansien ihmisten seuraajamäärät tai luomaan uuden digitaalisen palvelun, ne ovat epäilemättä arvokkaita taitoja. Mutta ei niiden taitojen kanssa kukaan synny. Ei syntyneet nelikymppiset, ei syntyneet kolmikymppiset, eikä syntyneet ne hype-runoilijoiden kuvittelemat ”diginatiivitkaan”.

Uusissa sukupolvissa tulee kyllä aina todennäköisesti olemaan kekseliäitä yksilöitä, jotka muuttavat työelämää. Mutta se ei johdu heidän syntymävuodestaan, vaan heistä itsestään ja siitä hyvin henkilökohtaisesta panoksesta, jonka he antavat uusien asioiden oppimiselle ja tekemiselle. Ja mitä jos joku nuori ei edes halua olla mikään digiprofetian luvattu vapahtaja? Jos joku haluaa olla ratsastuksenopettaja, joka ei jaksa opetella edes ajastamaan digiboksia1, olkoon vaan minun puolestani. Ei laiteta omia värittyneitä odotuksiamme kohtuuttomasti nuorten harteille, joilla on ihan omat unelmansa ja tavoitteensa.

1) Ei pienintäkään hajua, onko digibokseja yhä olemassa.

Somekouluttaja Harto Pönkä omassa diginatiiveja ruotivassa artikkelissaan päätyi lopputulokseen, josta en osaa olla kovin eri mieltä: Diginatiiveista kirjoitetaan ihan liikaa silkkaa potaskaa. Plärättyäni näännyksiin asti Sitran ja ties kenen tilaamia diginatiiviraportteja, olen päätynyt vain yhteen konkreettiseen yhteenvetoon: Diginatiiviuden määritelmän punaista lankaa on vaikea löytää, koska diginatiivien sukupolvea ei ole olemassa. Ei, ellei diginatiivin määritelmää tylsytetä muotoon ”Tyypit, joilla on ollut päiväkodista asti kännykkä”, josta taas on aika vaikea repiä mitään työelämän paradigmanmuutosta.

Nämä diginatiivijutut ovat vain taas yksi uusi ikiaikainen ilmentymä siitä, kun Sokrates ja muut vanhat parrat päivittelivät nuorisoa muinaisissa kirjoituksissaan. Kyllä se nuoriso. Voi veljet. Ohhoh. Ihan erilaisia kuin me. Kyllä kyllä. Pergamenttinatiiveja. Ei me oltu tuollaisia kuin nykynuoret. Meillä oli vain papyrusta.

Loppukevennykseksi kehitysehdotus. Jos satut harkitsemaan futuristisissa maalailuissasi esittäväsi, että “diginatiivit” luontaisine erityistaitoineen tulevat mullistamaan työelämän, tee palvelus: Mieti 5 konkreettista, työelämälle arvokasta taitoa, jotka väitetyllä diginatiivien sukupolvella on, joita edeltävillä sukupolvilla ei ole. Onnea menninkäisjahtiin! ■

Viimeisimmät artikkelit

Timo Kataja Kirjoittaja:

Kirjoittaja on digitaalisen palvelukehityksen parissa touhuava bisneksen ja teknologian tulkki, joka tykkää monimutkaisista ilmiöistä aivan liikaa ja yksinkertaisista vastauksista juuri sopivan vähän.

3 Kommenttia

  1. Ehkäpä ajattelet asiaa väärin päin; entä jos onkin niin että työelämä ei muutu koska diginaativit tulevat ja osaavat, vaan työelämän on muututtava koska diginatiivit tulevat ja eivät osaa.

    Jos ottaa huomioon kehnoutuvan huoltosuhteen ja osaamispääoman karkaamisen, lienee aika selvää on ettei tavallista työntekijää ole järkevää kouluttaa useita vuosia jonkin monoliittisen TietoJärjestelmän syövereihin. Ne työt mitä robotti tai koneäly ei voi hoitaa, kannattaa yksinkertaistaa käyttöliittymiin jonka hanskaa kuka tahansa diginatiivi – siis se kuuluisa pullamössösukupolvi jonkalaiseksi nuoriso kärttyisten setätätien mielestä aina vääjämättä leimaantuu.

    • Timo Kataja
      14.12.2016
      Jätä kommentti

      Siinäpä tuore näkövinkkeli. Loogisesti ihan järkeä. Jos uusi sukupolvi pärjää enimmäkseen vain siloiteltujen tablettityylisten käyttöliittymien kanssa, silloin käyttäjäystävällisiä vanhojen järjestelmien korvaajia kauppaavilla on vähintään kilpailuetu. Joka tapauksessa diginatiivi on sanana aika kelvoton, koska se hähmäisyydessään luo epämääräisiä yleisodotuksia koko sukupolven taidoista.

  2. Jussi Kapanen
    14.12.2016
    Jätä kommentti

    Toden totta. Diginatiivit ovat sukupolvi, jota Simon Sinek kuvaa varttituntiin tiivistetysti näin: https://m.youtube.com/watch?v=hER0Qp6QJNU
    Diginatiivin elämässä kaikki on mahdollista – vaikeaa on vain jos pitäisi siirtyä todellisuuteen.

Vastaa

Sähköpostiosoitettasi ei julkaista. Pakolliset kentät on merkitty *