Olen juuri nähnyt Twitterissä helvetillisimmän esimerkin työntekijälähettilyydestä. En tiedä, onko “vaivautunut” ihan oikea sana kuvailemaan fiilistä.
Työntekijälähettilyydellä viitataan työntekijän toimimiseen yrityksen sanansaattajana sosiaalisessa mediassa. Ajatus on saanut paljon kritiikkiä viime aikoina, koska sen koetaan vähentävän työntekijän oma someverkosto pelkäksi impressioidenkeräilyn työkaluksi työnantajalle. Alan olla samaa mieltä.
Valio lanseerasi hiljattain Mifun, uuden maitovalmisteen, jolla on tarkoitus korvata lihaa ruokavaliossa. Samalla kansakunnan vegaaneilla muljahti silmämunat pysyvään karsastukseen. Mutta tämä uudelleenbrändätty raejuusto ei ole huvittuneisuuteni syy, vaan eräs intohimoisesti tuotteeseen suhtautuva valiolainen. Epäilemättä kyseisen tilin omistaja postailee näitä ihan vapaaehtoisesti, mutta esimerkki oli aiheeseen liian osuva sivuutettavaksi.
Fleksaaminen nousee trendiksi myös Suomessa. Valion #mifu on FLEKSAAJAN UNELMA. #valiojengi https://t.co/azdMacqRGC
— Mika Koskinen (@MKKKoskinen) August 29, 2016
Myös MiFu:a läheltä. Suomalainen VIHREÄ KULTA – NURMI muuttuu valkoiseksi herkuksi ja on LÄHIRUOKAA parhaimmillaan https://t.co/54pe6HYqNv
— Mika Koskinen (@MKKKoskinen) August 26, 2016
Aikajana on täynnä samaa kamaa näännyksiin asti. Jos raejuusto olisi oikeasti näin suuria tunteita nostattavaa, ruokakaupan työntekijät joutuisivat siivoamaan maitotuotehyllyn luota ejakulaattaa vähintään kerran tunnissa. Tapahtuukohan samaa hehkutusta Facebookissa? Tai kasvotusten? “FAIJA NUKUITSÄ MIFU ON SUPERNAMIFOODIA HERÄÄ?” Jos ei, miksi Twitterissä?
Ole edes joku
Käpälä sydämellä: Minulla ei ole mitään käryä, miten työntekijälähettilyys kuuluisi hoitaa. Tai pikemminkin, en ole lainkaan vakuuttunut, että “työntekijälähettilyys” sen yleisessä merkityksessään on edes mahdollista tehdä hyvin. Miksi minun tulisi promota työnantajaani omissa verkostoissani, muuten kuin sivutuotteena omista tekemisistäni puhuessani? Koko ajatus tuntuu epäluontevalta. En tunnusta työntäneeni Twitteriin yhtäkään duunipaikkaani liittyvää twiittiä, ellei kyseessä ole ollut suoraan omiin projekteihini liittyvä uutinen, jolla rehellisesti sanoen halusin itse elvistellä. Minäminä. It was meeee.
Nyt ei tarvitse tyhjästä NYHTÄSTÄ. Valio MiFU® RIITTÄÄ kaikille. Herkkua ilman lihaa. Pannut tulille! #valiojengi pic.twitter.com/S9H6cmqWVN
— Mika Koskinen (@MKKKoskinen) August 25, 2016
Vaikken erityisemmin ymmärräkään työntekijälähettilyyden jujua, jos sellaista tosiaan edes on, tästä olen varma: Ei voi olla järin hyödyllistä muuttua firman mainosten kovaääniseksi. Miksi kukaan järjissään oleva edes alkaisi seurata sellaista? Alanpa kuunnella tätä täysin persoonatonta markkinointikanavaa, joka karjuu minulle mainoksia capsit pohjassa. Juu ei. About sama kuin tilaisin mailiini ylimääräistä roskapostia tai pyytäisin jehovat peremmälle.
Henkilökohtainen somestrategiani on puhua asioista ja ilmiöistä, joista olen oikeasti kiinnostunut. Sitä myötä seuraajiksi on ilmestynyt porukkaa, jotka ovat samoista asioista kiinnostuneita. Toisinaan heidän kanssaan viriää jopa keskustelua. Sitä vartenhan sosiaalinen media on olemassa. On vaikea nähdä, miten keskustelua syntyisi, jos suhtautuisin itseeni mainoskanavana ja seuraajiini vain potentiaalisina impressioina.
Kerrassaan mullistava tuo yllä kuvattu strategia, tiedän. Vuoden viestintäinnovaattorin pystin voi lähettää Lauttasaareen.
Kaikki ei ole tosisupermakeeta
On hienoa, jos on ylpeä työpaikastaan, mutta joku raja. Jos työntekijälähettilyyden hypettäminen yrityksissä johtaa allaolevan kaltaiseen viestimiseen, minä haluan, että koko ilmiötä aletaan käsitellä asbestirukkasin.
Sämpylä PYÖREÄ, pihvi PYÖREÄ, tomaatit PYÖREITÄ…ja nyt juustokin PYÖREÄ 🍔 Valio keksi PYÖRÄN uudestaan 🚲 NAM-NAM 😛 https://t.co/HtpwUhl3oP
— Mika Koskinen (@MKKKoskinen) June 20, 2016
Kukaan ihmiskunnan historiassa ei ole ollut ihan noin kiinnostunut juustosta. En halua kuulostaa ilkeältä, mutta maksetaankohan Mikalle erikseen joku emmental-bonus jokaisesta Valio-tuotteen sisältävästä twiitistä? Mitä jos juustotwiittien sijaan hän kertoisi, kuka on? Tai mitä hän ajattelee? Kuka on tuo ihminen, jonka pitäisi sosiaalisessa mediassa antaa firmalle kasvot, mutta antaakin vahingossa itselleen firman kasvot?
Hetken tämänkertaista blogausta kirjoittaessani pohdin, onko soveliasta pällistellä yhden profiilin viestejä näin uteliaasti. Heitin huolet mäkeen. Jos jonkun henkilökohtaista sometiliä ei voi erottaa markkinoinnin vuosikellosta, ketä voi syyttää jos niitä arvostellaan samoin kriteerein?
Moikka Timo,
koska tuossa blogissasi kyselit kuka olen ja mitä ajattelen, niin vastaan sinulle mielelläni. Olen siis 44-vuotias perheellinen mies (”kolmenpojanisä”), urheilullinen ja ehkä sitten todellakin hiukan maitoon ja maitotuotteisiin hurahtanut. Olen näet yleensä aina se, joka etsii joka kahvilassa kahvikermaa, ja löytää sen vasta keittiön puolelta kun moni paikka tarjoaa enää maitoa, ja olen myös se, joka maailmalla liikkuessa pyörittelee jogurttipurkkeja kaupan hyllyllä nähdäkseen mitä uutta siinä maailmassa tapahtuu.
Mutta en todellakaan herää aamuiseen tokaisuun lapsiltani, että ”FAIJA NUKUITSÄ MIFU ON SUPERNAMIFOODIA HERÄÄ?”, sillä herään aikaisemmin ja mielelläni syön maitokaurapuuroa, rapsuttelen koiraa ja juon sitä kermakaffea lapsieni heräämistä odotellessa (mieluiten juuri jauhettu kaffe ja paaaaksulla ja rasvaisella vispikermalla).
En koe myöskään kovin pahaksi, jos innostun työstäni. Minusta olisi ikävämpi, jos työ masentaisi, ja en haluaisi siitä puhua. Minusta on todella mielenkiintoista mitä kaikkea maidosta saadaan aikaiseksi, alkaen lastenruoista aina proteiinijauheisiin tai rasvattomasta jogurtista aina kunnon vanhanajan meijerivoihin. Ehkä olen niin onnellisessa asemassa, että työni on todellakin huippuhienoa ja motivoivaa, ja se onni sitten pirskahtelee vaikka noina tämänviikkoisina ”MiFu-ryöppyinä”.
Pelkkä työihminen en myöskään ole, ja haluan kokeilla uutta. Ehkä tästä hyvänä esimerkkinä aloitin aikaa vievän motocrossin ajamisen vasta nyt tällaisena vanhempana 44-vuotiaana jermuna. Moni varoitteli, että luut menee poikki, ja ettei se enää onnistu, mutta ihminen pystyy, jos haluaa. Ja mikäpä hieno maailma tästä aukenikaan. Tosin vaikka näin kävi, ja olen taas tipan onnellisempi, niin en ehkä siitä twiittailisi turuille ja toreille, sillä ketäpä kiinnostaa nähdä Mika-setä likaisessa ajoasussa kuraisen pyörän päällä. Tai…no katsotaan, ehkä sitten jossain kohdin twiittaankin ja laitan sinulle suoran twiitin suoraan pyöräni selästä.
Miksi muuten olin niin kiinnostunut pyöreästä hampurilaisjuustosta? Se liittyy oivallukseen (minullakin välillä välähtelee korvien välissä) Amerikan kiertomatkalla kesäkuulla. Söin niin monta hampurilaista, että ymmärsin todellakin, että hampurilainen voi olla vain pyöreä. Ja aina kuitenkin sieltä välistä pilkotti neliskulmainen juustosiivu. Voit vain arvata sen riemun kun huomasin sitten tällä matkallani Iltalehden nettisivuilta, että meiltä oli samanaikaisesti kehitetty pyöreä hampurilaisjuusto Amerikan-markkinoille. No…tässä huumassahan se sitten tapahtui: twiitti lähti ja ilonpurkaukseni levisi iloisesti some-avaruuteen. Aito ilo ja aito purkaus
Tarkennuksena vielä se, että minulle ei todellakaan makseta mitään twiitti-rahaa. Jos tuntuu, että twiittauttaa, niin naputtelen viestin ja laitan sen ilmoille. Ja luulen, että firmani tuotteista lähtee vielä monta twiittiä ilmoille, sillä olen aidosti ylpeä ja mielissäni kun keksimme uutta ja mielenkiintoista kuluttajien iloksi.
Ystävällisin terveisin ja parasta syksyä sinulle toivottaen,
Mika
Heippa Mika,
Tarkoitukseni ei tietenkään ollut kritisoida työstään innostumista, vaan sitä jo lähes someilmiöksi muodostunutta ”firman miesten” käytäntöä, että sosiaaliseen mediaan, erityisesti Twitteriin, huudetaan pelkästään oman työpaikan mainosta. Ei kukaan tee niin kasvostustenkaan keskustellessa, joten moinen näyttäytyy vähän hassuna tai vaivaannuttavana sosiaalisessa mediassa, joka on kuitenkin keskustelukanava. Mutta tämä siis oli ilmiön pohdiskelua, jota ei kannata ottaa liian henkilökohtaisesti.
Uskon, että moni Twitterissä olisi nimenomaan kiinnostunut kuulemaan enemmän todellisen Mikan maailmalla tapaamien jogurttipurkkien havainnoinnista, sekä motocross-harrastuksesta. Ja kahvikerman ahkerasta metsästyksestä ravintoloissa, ja koiran rapsuttelusta kahvia juodessa. Tilin takana on oikea ihminen, näytä se maailmalle! Tsemppiä, ja kuten itse sanot: harvemmin uusia asioita kokeilemalla menettääkään mitään. Samoin hyvää syksyä!
-Timo
Aivan loistava vastine Mika!
Jatka omaan malliisi Twitterissä, kenenkään ei ole pakko seurata jos ahdistaa. Twitteriin kyllä mahtuu tili jos toinenkin. Olisi tylsää, jos siellä kaikki olisivat yhtä värittömiä ja virheettömiä. Aidosti innostunut työntekijä on ilahduttavaa swurattavaa. Spämmi on toki asia erikseen Aitous on tärkeintä.
Timon mukaan kirjoitusta ei pidä ottaa henkilökohtaisesti vaan ilmiötä pohdiskelevana. Kuitenkin koko kirjoituksen pääasia on arvostella yksittäistä henkilöä, joka on innostunut työstään ja työnantajansa tuotteista. Onhan se nyt vallan epäilyttävää ja epäsuomalaista, että näin voisi oikeasti olla, ja että nyt vielä käyttää sosiaalista mediaa ja HEHKUTTAA??? Järisyttävän epäaitoa…? Olen omalta osaltani miettinyt, mitä julkaista somessa, kun mielestäni oma työpaikka on valtavan hieno ja asiat joita tehdään ovat tärkeitä ja toivoisi jokaisen niistä tietävän, Työskentelenhän vakuutusyhtiössä, joka monen silmissä on ehkä maailman tylsin ja epäkiinnostavin työpaikka ja yleisesti mielletään että asiakkaita huijataan tai riistetään jollain tavalla. Silti meillä työskentelee mahtavia tyyppejä, jotka oikeasti kokevat työnsä merkitykselliseksi ja tuntevat iloa siitä, että ovat voineet auttaa asiakasta hädän hetkellä. Jatkuvasti panostetaan asiakaskokemukseen ja digitaalisuuteen huikeiden ja innostavien työkavereiden kanssa. Mutta Timon kaltaiset ajattelijat saavat tehokkaasti minutkin peittämään innostukseni. Onneksi on Mikan kaltaisia hyvää mieltä pursuavia rohkeita twiittaajia, Töissä voi olla aidosti kivaa, uudet tuotteet tai palvelut voivat saada valtavasti innostumaan ja tuulettamaan myös muillakin toimialoilla kuin trendikkäissä start-upeissa. Go Mika!
Vaikka sitä ehkä on värikkäiden kielikuvien takia vaikea uskoa, mietin tämänkertaisen bloggauksen valmistuttua useampaan kertaan tulisiko sitä julkaista lainkaan. Juuri siitä syystä, että vaikka käsitelty ilmiö on sinänsä laajahko, pelkäsin keskustelun henkilöityvän liikaa. Twitterissä näin ei kuitenkaan käynyt, vaan ihmisten ajatukset koskivat lopulta enemmän työntekijälähettilyyden toteuttamisen tapoja. Ja hyvä niin. Yhteisö jatkaa yllättämistäni löytämällä punaisen langan vaihtelevasti onnistuneen verbaalikikkailuni seasta. Joka tapauksessa aion jatkossa pyrkiä pohtimaan asioita enemmän myös positiivisuuden kautta, koska oli tämänkertaisessa negistelyä vähän turhan paljon kyydissä.
Ehkä Mika Koskinen on vähän huono esimerkki työntekijälähettijyydestä, sillä hän näyttää olevan Valion johtoryhmään kuuluva johtaja. Korkean johdon viestinnän ja yrityksen markkinointiviestinnän välillä ei liene missään yrityksessä mitään eroa, eikä kumpaakaan pidä pitää miltään osin puolueettomana näkökulmana. Ylin johto ei voi kritisoida yritystä, eikä sen intersseissä varmaan koskaan olekaan muu kuin yrityksen kehuminen.