Tiedättekö sen tyypin töissä, joka kertoo aina kaikille kuuntelemaan suostuville miten juuri hänellä on päivästä toiseen aina kauhea kiire, väistämättä aina vähän kovempi kuin muilla?
Viikonloppuna saman tyypin suurin prioriteetti on pitää duuni-Skypessä online-statusvalonsa palamassa siltä varalta, josko joku muu sattuisi loggaamaan sisään ja näkemään. Maanantaina hän taas huokailee kaikille, miten hänellä oli niin kiire, että viikonloppukin meni töitä tehdessä.
Kyseessähän on tietenkin työpaikan marttyyri. Marttyyri on jännittävä ihmislaji, joka näyttää vakaasti uskovan, ettei töissäkäynnin ydin ole tuottavuus tai aikaansaaminen, vaan kärsimyksen maksimointi ja sen näyttäminen muille. Ikäänkuin työnantaja vuokraisi kurjuutta eikä työpanosta.
Tähän uhriutumisesta urheilulajia kehittävään persoonallisuuteen voi törmätä useimmissa isommissa organisaatioissa. Muita korkeampaa työmoraalia ulospäin leikkimällä marttyyri rapauttaa työpaikan yhteishenkeä ja on muutenkin aika ikävä tapaus.
Millaisista asioista marttyyrin tunnistaa? Yleensä varmimmat merkit löytyvät siitä, että marttyyrin harjoittama kurjuus-larppaus menee kollegoiden välisten normaalien ihmissuhteiden ja yleisen mukavuuden edelle.
Marttyyri ei lounasta
Marttyyri ei lähde ikinä muiden mukana ulos syömään. Eikä martyyri koskaan ole duunipaikan keittiössä syömässä eväitään muiden eväsihmisten seurassa.
Marttyyri syö styroksinmakuisen mikropuuronsa työpisteen ääreessä, samalla valittaen kovaan ääneen kaikille lounaalle lähteville, että hän ei ehdi nyt tänäänkään mitään lounaita pitää, kun on niin kovasti tehtävää.
Äärimmilleen vietynä marttyyri ei syö lainkaan, vaan selittää kaikille miten ei ennätä hakea edes naapurikahvilasta patonkia. Menisihän siinä 8 minuuttia. On vissiin niin paljon tehokkaampaa tehdä töitä loppupäivä nälissään.
Erityisen lystiä on, kun työpaikkamarttyyri lähettää taas kerran kokouskutsun aikaslottiin 11:00-12:00, koska ihmisillä on jostain syystä siinä kohtaa usein kalenterissa kätevästi tyhjää aikaa. Toistaiseksi urallani olen onnistunut pitäytymään lounasaikaan yritettyjen kalenterivarausten käsittelyssä pelkässä Decline-napin painelussa, vaikka sisimmässäni haluaisin liittää vastaukseen saatesanat “Haha fuck no 😂🍴”
Jos joku on päivästä toiseen täysin kykenemätön haalimaan itselleen edes puolen tunnin taukoa saadakseen sapuskaa naamariin, eli täyttääkseen yhden elämän perusedellytyksistä, se ei ole merkki ahkeruudesta, vaan yhden työelämän perustaidon puuttumisesta: Ajanhallinnan.
Jatkuva kyvyttömyys huolehtia itselleen ruokailuun tarvittava tauko on pomminvarma merkki siitä, että kyseisellä ihmisellä on suorastaan typerryttävän huonot ajanhallintataidot.
Olen vakuuttunut, että juuri näillä ihmisillä ulospäin esitetystä kiireellisyydestä huolimatta (tai juuri siitä johtuen) suuri osa työpäivästä tuhrautuu kaikenlaiseen tehottomaan lillukanvarsi-paskarteluun ja joutopalavereihin.
Ei muu nimittäin oikein selitä sitä, että normaalit ihmiset pystyvät työpäivän aikana duuninsa hoitamisen lisäksi myös aterioimaan inhimillisesti ja seurustelemaan toistensa kanssa hetken, mutta marttyyrin on aivan välttämätöntä istua kannikat homeessa työpisteellä päivästä toiseen aamusta iltaan.
Marttyyri ei sairasta
Marttyyri ei tietenkään ole koskaan niin sairas, etteikö töihin voisi tulla. Pieni ripulihan vain piristää töiden lomassa. Eikä räjähtävä limayskä varmaan ketään avokonttorissa häiritse, onhan siellä sermejä välissä.
Hänen ei parane jäädä kotiin paranemaan, kun hänellä on niin kovasti kaikkia töitä, eikä kukaan muu kuitenkaan osaisi niitä hoitaa. Hänhän on korvaamaton. Hän voi kärsiä tänäänkin hoitaakseen asiat, kun hänhän on omasta mielestään se, joka aina muutenkin kärsii aina eniten firman eteen.
Ja mitä sitten, jos marttyyri sattuisikin tartuttamaan muutaman kollegan paiseruttoonsa? Vaikka ensi viikolla olisikin puolet tiimistä (ja heidän perheensä) hänen takiaan vuodepotilaina, eihän se haittaa, kunhan kaikki ovat nähneet miten uhrautuvaisesti hän kävi koko sairausajan töissä.
En tiedä työympäristössä mitään niin hölmöä ja piittaamatonta kuin sairaana töissä ramppaamisen. Jos joku nyt onkin niin hönö että haluaa vääntää duunejaan pää räkää täynnä päin helvettiä, jäisi edes kotiin etäduuniin. Kukaan ei kiitä sitä pönttöä, joka tulee toimistolle tartuttamaan pöpönsä kaikille muillekin.
Missä tahansa järkevässä työyhteisössä sairaana toimistolle töihin tulo rinnastetaan pikemminkin sabotaasiin kuin ahkeruuteen.
Marttyyri ei lomaile
Voi, marttyyri kyllä teknisesti ottaen varaa lomapäivänsä kalenteriin ja lähtee lomalle. Mutta hän ei silti lomaile.
Marttyyri ei osaa, eikä edes yritä, organisoida asioita lomaansa ennen siten, että hän voisi jäädä rauhassa lomille. Marttyyrin projektit ovat sellaista häsläystä ja paniikinomaista päättömän kanan ripaskaa, ettei hän pystyisi kertomaan tuuraajaksi nimetylle piruparalle mitä seuraavaksi on tapahtumassa edes jos haluaisi. Ja ei muuten halua. Mitään selkokielistä To do -listaa on kenenkään ihan turha odotella.
Marttyyri ei luota yhteenkään kollegaansa tai heidän osaamiseensa sen vertaa, että uskoisi muiden pystyvän tuuraamaan häntä lomansa ajan. Hänen on pakko hoitaa nämäkin asiat, kun ei muut kuitenkaan osaa tai viitsi.
Joten hänen on aivan pakko jatkuvasti vastata hänen projektejaan koskeviin mitättömämpiinkin sähköposteihin, vaikka olisikin nimellisesti lomalla Australiassa koaloja ja vesinokkaeläimiä pällistelemässä. Voihan niitä elukoita toistekin katsella, Googlen kuvahausta.
Kaikki me lähetämme joskus yksittäisen jelppimailin lomalla. Se on ihan normaalia. Mutta siihen on paras vetää selvät rajat, koska sähköpostien välittämä viesti on muutakin kuin vain välitön asiasisältönsä. Jokainen lomalla lähetetty sähköposti on pieni eroosio duunipaikan kulttuurille. Se on pienenpieni henkinen nootti muille kollegoille siitä, että siinä talossa lomalla ollessa ei kuulu olla ihan täysin lomalla.
Masokismi ja omistautuminen eivät ole synonyymejä
Lopuksi: Työpaikkamarttyyrit eivät minun kokemukseni mukaan ole sorrettuja uhrautujia, jotka raatavat pyyteettä muita enemmän työnantajalleen. Päinvastoin marttyyrit ovat huonosti työnsä organisoivia veivikauloja, jotka luulevat tulevansa palkituiksi jos he keskittyvät maksimoimaan työpaikalla oman kärsimyksensä ulospäin viestimisen.
Tehokkuuden kanssa marttyyriydellä ei ole mitään tekemistä. Marttyyreille on tärkeämpää näyttää kiireiseltä kuin pyrkiä oikeaan tuottavuuteen. Hyvällä ajanhallinnalla toimiva normaali, onnellinen työntekijä on todennäköisesti paljon tehokkaampi kuin jatkuvasti uhriuttaan mariseva marttyyri.
Marttyyrit myös myrkyttävät työilmapiiriä viestimällä sanattomasti ympärilleen, että heidän on pakko tehdä muita enemmän ja pidempään töitä, koska muut tekevät vähemmän ja huonommin. Tällaisella asenteella varustetut työntekijät ovat syanidia työpaikan yhteishengelle.
On suunnilleen Kaspianmeren kokoinen ero, tuottaako työntekijä yritykselle todella arvoa vai kilpaileeko hän vain siinä, kenellä on töissä kurjinta. Marttyyrin mielessä nuo kaksi ovat sama asia, mutta kenenkään täysjärkisen mielessä tietenkään ei.
Ei järkevää työnantajaa tosiasiassa edes pitäisi kiinnostaa se, paljonko aikaa joku käyttää työntekoon, vaan se, paljonko hän saa aikaiseksi. ■
Aianmukainen kirjoitus.Tunnistan tyypin ja työntekijänä sellaisen ihmisen kanssa työskentely on jatkuvaa taiteilua mm.taukojen yms.suhteen.
Entäpä kun tietyt työtehtävät on suoritettava tietyssä ajassa?Koko prosessi pysähtyy,jos yksi ketjun lenkki pettää.Esim.siivooja menee syömään,eikä siivoa neuvottelutilaa tai saunaosastoa sinun käyttöösi,siinähän siirtelet sotkuja vieraidesi tieltä.Ei kaikki työt ole sellaisia,että valmista pitää olla kuukauden päästä.Ja on sitä toimistosiivousta ihan jokapäivälle,vaan mennään ihmeessä tauoille,silloin kun kuuluu.